Varoitan! En pysty kirjoittamaan tätä ilman spoilereita!
"On olemassa rohkeuden riimuja. Mutta ei mitään, mikä veisi pois pelon", Jace sanoi. "Pystytkö luomaan sellaisen, Clary?"
Enemmän kuin mitään muuta Clary Fray haluaisi kaiken palaavan normaaliksi. Entiseen ei kuitenkaan ole paluuta: varjometsästäjät eivät päästä häntä otteestaan, ei varsinkaan Jace, Claryn vastikään löytynyt veli. Kun vielä paras ystävä on muuttunut vampyyriksi, äiti on koomassa ja joku surmaa New Yorkin alamaailman lapsia, paremminkin voisi mennä. Lisäksi Claryn ja Jacen isä, vallanhimoinen mielipuoli Valentine saa haltuunsa jo toisen kohtalokkaista Muutoksen välineistä, joiden avulla hän voi hallita demoniarmeijaa.
Mutta Pahin on vasta edessä. Rakkautensa kohdetta ei voi valita, eikä haluaan lahjoittaa sille, joka sen eniten ansaitsisi. Aina niin rohkean Jacenkin on kohdattava suurimmat pelkonsa, ja varjometsästäjien kohtalosta on vastuussa yksin Clary, taistelijoista kokemattomin...
Mitähän sanoisin tästä? En meinaa saada ajatuksia kasaan, mutta pistän sen flunssan piikkiin.. ja tämän kirjan. Kamala urakka tässä ainakin oli, sen tiedän. Minulla meni yli kuukausi tämän kanssa. Tuhkakaupunki ei vain saanut pidettyä minua otteessaan. Minun teki mieli skippailla sivuja, mitä en tee ikinä. Enkä siis tehnyt tälläkään kertaa (mutta olisin voinut, enkä olisi menettänyt mielestäni mitään). Ja nyt kun mietin kirjaa, en edes muista kaikkea mitä tässä tapahtui, hupsista vain!
Pidin tämän kirjasarjan ensimmäisestä osasta. Se oli jotenkin erilainen verrattuna muuhun fantasiaan mitä olen lukenut. Varjometsästäjät, vau! Muistan edellisestä osasta sen, miten en malttanut laskea sitä kädestäni ja menetin yöunetkin sen takia. Tämä kirja ei tuottanut sitä ongelmaa, ei lähellekkään. Sain taistella, että jaksoin lukea tämän. Rehellisesti sanottuna ainakin puolet tästä kirjasta oli todella tylsää tekstiä minun silmissäni.
Kirja sisältää aikamoisen sekametelisopan. On varjometsästäjiä, demoneja, ihmissusia, vampyyreja, velhoja ja vaikka mitä. Mutta tässä sarjassa se mielestäni toimii. Vähiten pidän demoneista, ihmekös tuo. Ja en kauheasti välitä kohtauksista joissa demoneja vastaan taistellaan. Mielestäni tämän kirjan lopussa oli aivan liian pitkä kohtaus Valetinen laivalla ja meinasin tylsistyä kuoliaaksi demonien kanssa mässäilyyn. En myöskään muista demonien nimiä (lajeja?), ne menevät jotenkin aivan ohi minulta.
Mitenkäs hahmot sitten? Menetin ehkä hermot Claryyn muutaman kerran, sekä Simoniin. Menetin hermot heidän teennäiselle suhteelleen monesti. Se vain maistui ja tuntui niin pakkopullalta ja väärältä.. Mikä varmasti on ollut kirjailijan tarkoituskin. (Onneksi Simon tuli kirjan lopussa järkiinsä!). Minulle tuli myös Simonin muutos vähän puskista, ehkä sen takia koska olin jo ehtinyt unohtaa kirjan alun puoliväliä lukiessa. Ja minähän en ikinä muista lukea edes takakantta, vaikka siellä olisi aivan selvästi tämä muutos mainittu. Enkä vieläkään tiedä olenko sujut päässäni Simonin muutoksen kanssa.
Minulla on myös hyvinhyvin ristiriitaiset fiilikset Jacesta ja Clarysta. On niin outoa, että haluaa sisarusten olevan yhdessä ja kertovan tunteistaan toisilleen. Samalla minun tekee mieli myös kirkua itselleni, että kuinka voin toivoa jotain tuollaista. Sairasta?! Mielenkiintoista nähdä mihin näiden kahden hahmon välinen suhde vielä johtaakaan. Olen välttynyt spoilereilta onneksi hyvin tähän mennessä, enkä halua vielä paljoa arvaillakkaan.
Vaikka tämä toinen osa alittikin odotukseni, aion silti jatkaa sarjan parissa. Olen kuullut, että näiden kahden ensimmäisen osan jälkeen sarja lähtisi paljon parempaan suuntaan.. ja tätä toivonkin. Joten jään innolla odottamaan tulevaa!
Arvosana: ♥♥♥
Teos: Tuhkakaupunki
Kirjailija: Cassandra Clare
Sivuja: 399
Kustantaja: Otava
Kirjasarja/Trilogia: Varjojen kaupungit #2
Mistä: Kirjastosta
Ps. Onko kukaan katsonut Shadowhunters TV-sarjaa? Jos olette, niin mitä tykkäätte? Itse olen kyllä rehellisesti sanottuna aika pettynyt. En siedä Clarya sarjassa ollenkaan (johtuu varmaan näyttelijästä?). Ei vaan toimi. :D Myös Jacen näyttelijä oli minulle pettymys.. mutta Simon ja Alec.. aah. ♥ Siinä kaksi syytä miksi jaksan katsoa. Tosin en tiedä pitäisikö lopettaa.. en halua spoilaantua kirjojen tapahtumista ollenkaan.